Espanjan poikkileikkaus

Le 6 ravintolan omistajat ja Joonas

    Melko vähän on virrannut vettä Riu Corbi joessa siitä, kun viimeeksi päivitimme blogia Perpignanista. Meidänhän oli tarkoitus lähteä kyseisestä kaupungista rasvatun salamin lailla nopeasti ja livakasti Pyreneitä ylittämään. Aamulla huomasimme kuitenkin, että kaikkien järjesteltävien asioiden hoitaminen olisi liian tuskallista pyörien kanssa, joten päätimme lepuuttaa vielä toisen päivän mukavassa espanjalaista tunnelmaa huokuvassa ranskalaiskaupungissa ja hoitaa asiat jalkapelissä.
     Mieleenpainuvin tapaus Perpignanissa on ehkä koko universumin, ellei jopa koko Ranskan kovin hanu, Le 6 ravintolan omistaja, jonka nimeä emme lähtöhötäkässä tajunneet kysyä Kelpo mies, jonka komeat handlebar viikset häviävät ainoastaan Lemmy Kilmisterin omistamille reisiharjoille. Mies oli ystävällinen kuin mikä ja ravintolaa hallinoidessaan saattoi puikata silloin tällöin naapurikauppaan leipäostoksille, ohikulkijoiden kanssa jutustelemaan, tai mille tahansa sekalaiselle tarpeelliseksi katsomalleen asialle. Hän neuvoi meille kaupungin parhaita paikkoja, täytti vesipullot lähtiessämme ja tarjoili ilmaiset kahvit kaupan päälle.

Komeaa maisemaa pyreneiltä

     Pyreneden ylitys onnistui meiltä odotuksiemme vastaisesti leikiten. Reitillemme ei osunut hieman yli 700m korkeampia nousuja, ja Pyreneet olikin ylitetty parissa päivässä. Olimme varautuneet suurella määrällä ruokaa ja muita tarvikkeita, jos joutuisimme olemaan eristyksissä pitkään normaalista sivilisaatiosta, mutta tällainen skenaario ei peloistamme huolimatta päässyt toteutumaan. Ajattelimme että pahimmat nousut olisivat olleet tässä ja meille koittaisi kissan päivät Barcelonan jälkeen... Näin ei kuitenkaan käynyt.

Francisco ja Mircha kinkkubaarissa

   Pienissä päissämme pohdimme, että Barcelonaan ajaminen olisi todella ärsyttävää, joten jäimme lähijuna etäisyydelle Granollersiin huokeaan hotelliin kolmeksi yöksi. Granollersissa tapasimme mielenkiintoisen kaksikon, Mircha nimisen Romanialaissyntyisen miehen, sekä Kanadalaisespanjalaisen Franciscon. Näiden herrasmiesten kanssa istuimme lauantai-iltaa, söimme, joimme ja viihdyimme. Mircha kertoi mielenkiintoisen tarinan lainelaudalla suorittamastaan paosta Ciaucescun Romaniasta 80-luvulla, epäilyksettä eräs elämämämme uskomattomista ja hienoimmista tarinoista. Barcelonaan teimme iskun sunnuntaina, joka tottakai oli hieman väärä ilta mennä paikalle, mutta ajattelimme, että ei olisi väliä sillä ketä muita siellä olisi, kunhan itse olisimme paikalla. Aamulla takaisin hotelille haahuillssamme päätimme ottaa varaslähdön lepuuttamisessa ja nukuimme pysäkin jos toisenkin ohi. Väsynyt matkamies kuitenkin löytää hotellille niin kuin porsas kotiin roudan ollessa kuljettajana. Seuraava päivä meni aivan harakoille, ja syöminenkin pääsi hieman unohtumaan.

Yksi Barcelonan matkamme nähtävyyksistä oli
erotiikkamuseo

    Toisen päivän krapula ja edellisillan laiskuus ruokailussa teki seuraavasta päivästä ehkä matkamme tuskaisimman tähän asti. Etenimme runsaat 60 kilometriä ja paineet alkoivat kasautua koska olimme varanneet lentoliput Suomeen ja aikataulumme oli melko tiukka. Kaksi viikkoa ja reilut 1300 kilometriä Espanjan vuoristoisessa maastossa vaikutti tuon päivän jälkeen haaveilta. Pyörä kuitenkin alkoi kulkea seuraavina päivinä mukavammin ja etenimme hyvää vauhtia kohti päämääräämme. Yöpymisessä aloimme lipsua sissitoiminnasta ja lämimme telttamme pystyyn missä sattui. Eräänä aamuna heräsimme savun hajuun, kun telttamme oli oliivipuu pellolla. Läheisten puiden alla oli aloitettu lehtien poltto, jotta puut saisivat käytettyä kaikki kuivan maaperän ravintoaineet hyödyksi. Seuraavana aamuna nukkuessamme appelsiinipuukentällä, heräsimme haulikon laukauksiin, kun vapaapäivänään appelisiinin poimijat kampesivat metsästämään puiden katveessa asustelevia jäniksiä. Tuomas tapasikin erään haulikkomiehen aamuvirtsareissullaan, mies vain hyssytteli Tuomasta, jotta läheinen Väiski ei pääsisi karkuun. Seuraavana aamuna heräsimme paikallisen leatherfacen aloittaessa päiväntyönsä, telttamme holleilla jonkin asteiset moottorisahasankarit aloittivat puuhommansa, ja me omat aamurutiinimme.
    Pinosa nimisessä pikkukaupungissa yövyimme hostellissa. Pääsimme pesemään viikon aikana kerääntyneen saastan kehoistamme ja nukkumaan puhtaisiin lakanoihin. Hostellissa asioiminen oli hieman hankalaa, sillä vain yksi ihminen puhui englantia ja hänkin melko huonoa sellaista. Tämä henkilö oli vastuussa hostellin yhteydessä toimivan kaupan leipätiskin toiminnasta, sekä huoneiden siivoamisesta. Toinen henkilö, joka ei tajunnut sanaakaan  englantia oli vastuussa kassasta ja hostelliin kirjautumisesta. Sitten tämä englantia osaava henkilö sukkuloi puhumassa meille englantia ja selittämässä kassalle mistä on kysymys, sekä antamassa leipää sitä ahnaasti odottaville ihmisille. Nämä ihmiset maksoivat leipänsä kassalle jossa kielirajoitteinen neitokainen kuunteli englantia puhuvaa  henkilöä, soitti paikan omistajalle ja hoiti kassaa, samalla selittäen meille ettei ymmärrä mitään mitä puhumme. Me katselimme hölmönä ja odotimme että josko saisimme huoneen vaiko emme. Lopulta saimme huoneen ja pääsimme huoltamaan itseämme ja pesemään vaatteitamme.

Myöhäisillan suihkuhetki

     Espanja on ollut maisemaltaan aavikkomaista ja vuoristoista, rujosti kaunista. Olemme ohittaneet mielenkiintoisia paikkoja, mutta (ehkä jopa voisi sanoa) koti-ikävämme vuoksi asettamamme aikataulun johdosta, emme ole juurikaan  kerenneet pysähdellä nauttimaan aurinkorantojen ja komeiden kaupunkien antimista. Almerian jälkeen käytännöllisesti katsoen ajamme läpi turistikohteiden Gibraltarille asti. Tässä on se hyvä puoli, että olemme voineet käydä uimassa meressä ja peseytyä rantojen suihkuissa. Huono puoli on se, että hintataso tällä alueella on huomattavasti muuta Andalusiaa korkeampi. Eilen illalla päätimme käydä ravintola-illallisella ja sitä ennen keräsimme paikallisten "ihailevia" katseita pienellä suihkutuokiollamme. Illallinen oli makoisa ja huurteiset oluet nostivat matkamiehen mielialan korkealle. Kun mahat olivat täynnä leiriytyminen kiinnosti meitä kuin korput hampaatonta mummoa. Räväytimmekin teltan pystyyn erään tehtaan takapihalle ja nukuimme tyytyväisinä pitkään koska aamusta satoi kaatamalla.
  Nyt olemme iskuetäisyydellä Malagaan, pidämme sadetta agressiivisen vanhan miehen ravintolassa ja kirjoitamme tätä blogia. Matkaa on jäljellä noin 274k, joten reissu on lopuillaan, mutta päivitellään jahka keritään.

Maisemaa välimeren rannalta

Tomaatti viljelmää etelä-espanjassa

Joonas ja Tuomas

Kohti Ranskan maata ja sen yli!

Tuomas ranskattarien katseiden kiintopisteenä

       Mukavasta lemmenpesämäisestä huoneesta oli vaikea lähteä, mutta kunnon aamiaisen jälkeen raavimme tavaramme kasaan ja häippäsimme. Rustista tarkoituksemme oli syyhkäistä Ranskan sydänmaille. Olimme poukkoilleet Luxemburgin jälkeen Saksan ja Ranskan rajan molemmilla puolilla, mutta nyt menisimme syvälle sisään ja paluuta ei enää olisi. Tuomakselle tämä oli myrkkyä, koska hänelle Ranska, ranskankieli ja ranskalaiset olivat sanalla sanoen hanurista. Olimme ajaneet Reinin vartta parikymmentä kilometriä, kun se alkoi. Tuomas huomasi renkaansa olevan aivan tyhjä. Reikähän sieltä löydettiin, sisuskumi vaihtoon ja matka jatkui. Ensimmäinen iso kaupunki johon törmäisimme oli Mulhouse ja sen pahamaineiset slummit. Ohitimme kaupungin parin yönmustan ranskalais yksilön antamien neuvojen avulla. Luotien väistely ja palavien autojen katku jäi tällä kertaa kokematta.

Pullo viiniä ja patonki ni polvi paranee

         Seurailimme Doubs-joen vartta koilis-lounas suunnassa. Joen varressa oli tähän astisen reissumme kauneimpia maisemia. Pääsimme myös ajamaan pelkissä henkselihousuissa, paahtavan kuuman auringon paisteen meitä käristäessä. Tästä hyvästä saimme hartaan katolisilta kelporanskalaisilta muutaman pitkän tuijotuksen,  muutaman hyväksyvän hymähdyksen ja ehkä jopa joitakin hekumallisia ahnaita viipyileviä katseita. Reittimme kulki Montbeliardin läpi L'Isle-s-le-Doubsiin, jossa jouduimme Joonaksen voimistuvien polvikipujen johdosta huilaamaan yhden iltapäivän ja yön. Apteekista koitimme löytää itsestään kylmenevää jääpussia, mutta se oli tässä maassa liikaa vaadittu ja jouduimme turvautumaan paikallisten suosimaan keinoon. Pari pulloa punaviiniä, patonki tuorejuustolla ja hieman olutta tekivät ihmeitä polvele ja mielialalle, joten joenvarteen pystyttämässämme teltassa hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme taas reippaina liikkeelle.

Lerelaisvelon mies ja kaksi muuta urosta.

   Ranskalaisen voimaillallisen jälkeen olimmekin niin kovassa terässä, että pyyhkäisimme seuraavana päivänä ohi Besanconin, jossa viivyimme kuitenkin sen verran, että vaihdoimme Tuomakselle jälleen uuden sisuskumin, renkaan puhjettua tunnelin synkissä uumenissa tuntemattoman esineen vaikutuksesta. Löysimme kaupungin laitamilta myös loistavan Lerelaisvelo nimisen pyöräkaupan/vuokraamon/korjaamon/kahvilan, jossa saimme uuteen renkaaseen hieman paremmat paineet kuin omalla käsipumpullamme. Kyseistä liikettä piti kaksi herrasmiestä, joilla tuntui olevan rutkasti aikaa matkalaisten ja paikallisten kanssa turinointiin työnteon lomassa. Saimme myös kunnian olla ensimmäiset suomalaiset, jotka pääsivät kirjoittamaan paikan vieraskirjaan ja tulivat ikuistetuksi heidän kuvagalleriaansa. Tästä jatkoimme vielä parisen kymmentä kilometriä St Vit nimiseen kylään, jossa nälkä ajoi meidät mukavasti kutsuvaan pizzeriaan illan jo pimetessä ja kylmetessä. Pizzat olivat suolaisia ja rasvaisia, eli todella herkullisisa ja Joonas oli hyvin tyytyväinen herkulliseen suklaa fondantiinsa. Ainut huono puoli tässä käynnissä oli se, että into lähteä pimeään ja yhä viilenevään yöhön etsimään sopivaa telttapaikkaa oli nyt hyvin alhainen. Muuta mahdollisuutta meillä ei kuitenkaan nähdäksemme ollut ja sopiva, tai ainakin kelvollinen, paikka löytyikin melko pian metsätien varresta. Paikka oli muuten mainio, mutta syrjäisestä sijainnista huolimatta untamme häiritsi mystinen kirjoituskoneen naputus. Epäilimme että asialla olisi kengänsiirtelijän kaukainen serkku, eli vaihteen vaihtelija, mutta pyörät vaikuttivat aamulla kuitenkin koskemattomilta. Ehkä kyseessä oli siis jonkinlainen haamukirjoittaja.
            Hotellitouhotuksesta huolimatta Dole oli hieno kaupnki ja peseydyttyämme lähdimme etsimään josko löytäisimme jostain kelvollista ruokaa. Löysimmekin mukavan terassiravintolan, jota punakka ja pönäkkä rouva tomerasti emännöi. Joonas söi loistavan Mont Dor juusto fonduen ja Tuomas Cocceilletten, tai vastaavan nimisen, kuohkean leivän päälle rakennetun Gratinoidun hyvyden. Tämän jälkeen käkäilimme kaupungilla. Joonaksen varvas oli tulehtunut ja siihen saimme hoitoa paikalliselta yksityiseltä lääkäriltä. Hyräilevä leppoisa mies näpelöi varvasta ja antoi tarvittavat hoitovälineet ja laskutti vaivaiset 23e palveluksistaan. Seuraavana aamuna kävimme Cycle Avenue nimisessä pyräkaupassa säädättämässä Joonaksen jarrut ja ostamassa työkalun, jolla korjata katkenneet ketjut, mikäli sellainen tilanne eteen vielä tulisi. Dolesta lähdimme suuntamaan suoraan etelään. Jouduimme jättämään jokivarret, joten suunnistimme pikkukylästä pikkukylään. Onneksi karttamme tässä kohtaa oli tarpeeksi tarkka, muuten olisimme olleet hukassa pienillä teillä. Lyonissa yhytimme Rhonen, joen jonka vartta alkuperäisissä suunnitelmissamme seuraisimme Marseilleen asti.
         

Tuomas kuvaa kahdella kameralla arvoistaan maisemaa

  Nyt oli epävarmaa, että seuraisimmeko ollenkaan. Lyonissa tarkka karttamme vaihtui mittakaavaltaan suurempaan ja näimme joen varressa pelkästään suuria teitä. Tien varressa nukutun yön jälkeen saavuimme Vienne nimiseen kaupunkiin. Cafe au laitien ja oluiden jälkeen kävimme kysymässä infopisteestä neuvoa siitä, voisimmeko edetä Rhonen vartta pyörillä, sillä molemmilla puolilla Rhonea mäet nousevat nopeasti ja eteneminen hidastuisi roimasti, mikäli joutuisimme näille kukkuloille kipuamaan. Infon ihmiset osasivat hyvää englantia, ei vähiten viehkon Virolaisneidon avustuksen vuoksi. Infosta ystävällinen ranskalaisnainen ohjasti meidät "pyöräreitin" alkuun. Lähdimme jatkamaan matkaa pyöräreittiä pitkin hetken aikaa.Tien päätyttyä jatkoimme suurempaa tietä. Ranskalaispyöräilijä, jota ensin luulimme hollantilaiseksi, ajoi vierellemme ja kertoi, että pyörätie alkaisi tuota pikaa ja se veisi meidät Valenceen asti. Tiedosta iloisina lähdimme paahtamaan eteenpäin. 20km ennen Valencea pysähdyimme viettämään yön Rhonen varteen. Chorizopastan(todella herkullista) syömisen jälkeen makuupussitimme itsemme ja kävimme nukkumaan. Yöllä meidät yllätti melkoinen myrskytuuli ja kiittelimme uudenkarheaa Vaude(TM) telttaamme, joka kesti kovimmatkin tuulet suojaten meitä piiskaavalta sateelta. Aamulla saavuimme Valenceen ja pidämme tässä taas taukoa. Juomme viiniä, kuuntelemme ikivihreitä suomalaisia, Joonas syö Dijonsipsejä ja Tuomas paikallisia maissikakkaroita, kirjoitamme blogia sekä nautimme kotiinpäin kääntyvän junan ravintolavaunun tarjoiluista.

Doubsin varresta maisemaa

Kolme sisuskumia myöhemmin edellisestä päivityksestä

Tämä blogin päivityssysteemi on sen verran perseestä, että nyt tuo muotoilu on ihan hanurista ja me tietokone velhot emme sitä pysty korjaamaan, joten joudutte tyytymään tuollaiseen huonoon ulkoasuun.

Olemme pahoillamme lukukokemuksen suuresta heikentymisestä.

Olemme myös pahoillamme oman tilamme heikentymisestä

Pahoillamme olemme myös tiibetiläisten tilanteesta, viinin korkeasta hinnasta, murisemisesta sekä jalkojen kovettumista.

Mösjööt Ruotsalainen ja Pajunen