Istuin metrossa viime sunnuntaina normaalia väsyneempänä. Imatralla vietetty railakas viikonloppu oli tehnyt tehtävänsä. Pitkät illat ja lyhyet yöt olivat jättäneet jälkensä minuun. Nenässäni oli paha haju, en ollut varma oliko se joku metron outo haju, vai oliko se lähtöisin minusta. Pelkäsin pahinta. Kanssa ihmiset eivät kuitenkaan antaneet mitään merkkejä siitä että he haistaisivat saman kuin minä. Ehkä haju oli vain nenässäni. Junassa ja metrossa vietetty aika oli saanut minut ajattelemaan… Liikaa.
Lähiaikojen oma käyttäyminen ei ollut erityisen arvostettavaa, sanotaan nyt vaikka noin. Olen aina pitänyt itseäni sellaisena hyvänä tyyppinä. Viime aikoina vaakakuppi oli alkanut kuitenkin kallistua toiseen suuntaan. Vaikka viikonloppu olikin ollut mahdottoman hauska, pinnan alla oli ollut asioita mitkä häiritsivät. Tilanne oli hieman kuin baari valomerkkiä ennen ja jälkeen. Kaikki näyttää mahtavalta ja siistiltä kun valot on sammuksissa, hauskaa on ja tuntuu kuin se voisi jatkua vielä vaikka kuinka pitkään. Valot kuitenki syttyy ja yhtäkkiä huomaa kaikki ne lasinsirut, repeytyneen verhoilun, vanhat tahrat ympäri paikkoja ja juomatarjoilukin on lopetettu. Näky voi olla, tai on melko masentavakin.
Istuin metrossa krapulassa, haisevana, katuvaisena ja omaa peilikuvaansa pelkäävänä ihmisrauniona. Pelkäsin myös kuinka selviäsin samana iltana pelattavasta jalkapallo-ottelusta. Tilanne vaikutti melko toivottomalta. Metro saapui kalasatamaan. Sisään saapui kaksi Ihmistä. Romanimies haitarin kanssa ja romaninainen joka katseli säteilevillä silmillään haitaria kantavaa miestä. Katselin ulos ikkunasta, aurinko paistoi kauniisti jäälle. Näin jotain jäällä. Punainen leija kieppui tuulessa. Se pyöri silmukoita. Samaan aikaan mies alkoi soittamaan haitarillaan erittäin tuttua sävelmää. Kappale joka kuuluisi jonkin pienen kahvilan terassille Pariisiin. Tuntui kuin aika olisi hidastunut. Mieliala tuntui muuttuvan koko vaunussa. Aurinko paistoi ja sai ihmisten hiukset hohtamaan. Romanimiehen haitari sai ihmiset hymyilemään. Katsoin ilmassa tanssivaa punaista liekkiä. Aivan kuin se olisi kuullut musiikin. Tuo hetki oli jotain aivan uskomatonta, olisin halunnut tarrautua siihen ja jotenkin saada sen säilymään. Naulata sen paikoilleen.
Metro kiiti kulosaaren sillan yli. Leija katosi näkyvistä. Musiikki jatkui ja romaninainen lähti kiertämään kuppinsa kanssa, toistellen sanoja”for the music, for the music”. Laitoin kolme euroa kuppiin ja kiitin musiikista. Nainen lopetteli kierroksensa ja mies kappaleensa. Kerkesin juuri hieman kuvata kännykälläni, jotta saisin jotain talteen. Taika ei välity video materiaalista. Pariskunta poistui metrosta herttoniemessä, taika ei. Se jäi hetkeksi leijumaaan vaunuun. Ihmisten kasvoille hymynkareena, minun kohonneena ryhtinä, kepeänä tunnelmana.
Vaunuun myöhemmin tulleet ihmiset eivät koskaan saaneet tuota taikaa kokea. He astelivat sisään kuin mihin tahansa metroon, ärtyneenä, väsyneenä, kiireisenä, kovaäänisenä tai Ihan miten vain, mutta tietämättömänä äsken tapahtuneesta taianomaisesta hetkestä. Hetkestä mikä piti hallussaan pienen palasen pelastusta. Ei mitään jumalaista vaan jotain sellaista joka saa krapulaisen ihmisriekaleen hetkeksi unohtamaan omat ongelmat ja oman vittumaisuuden. Jotain sellaista suurempaa. Se ei paranna niiden ihmisten oloa joille olen aiheuttanut pahaa mieltä tai vaikeutta elämässä tai kipua, mutta se helpotti hetkeksi minun oloa ja antoi minulle ehkä työkaluja joskus korvata asioita tai korjata aiheutunutta vahinkoa. Ja toisaalta jos minä olen voinut saada voimaa jostain noinkin pienestä voi ihan kuka vaan, ja jotain sellaista toivon kaikille ihmisille jotka ovat minun takia joskus joutuneet kärsimään. Oikeastaan kaikille, mutta erityisesti edellämainituille.
Joonas Ruotsalainen
