No niin työt loppu perjantaina ja nyt alkaa viimeiset valmistautumiset seuraavaan kolmen kuukauden koitokseen. Pitkä tie on tultu siitä hetkestä kun ensimmäisen kerran vakavissaan puhuttiin tästä reissusta joskus viime talvena. Reilun puolen vuoden aikana on tapahtunut paljon asioita. Mie oon huomannu, et perkele sitähän saa hyviä asioita tapahtumaan itelleen, ku jaksaa ruveta niitä tekemään.
Nyt meillä on Helkamalta järkätyt pyörät ja viimeisetkin sponsori neuvottelut hoituu ens viikolla.
Moni on kyselly miulta et miten hitossa työ niitä ootte saanu. Mie mietin sitä samaa sillo ku mie aloittelin niiden hankkimista. On ollu ilo huomata miten isojenkin pytinkien päätöksiä tekevät ihmiset on valmiita lähtee mukaan tällaiseen ruohonjuuritason toimintaan. Sain tosi paljon apua alussa parilta kaverilta siihen, että miten sitä omaa juttuu pitää markkinoida ja esittää niille ihmisille joilta jotain lahjoituksia haluu. Kiitti Timppa ja Juppe.
Puhelimet on soinu ja näppäimistö sauhunnu ku on yrittäny ottaa yhteyttä kaikenlaisiin tahoihin tän homman tiimoilta. Toiset on innostunu heti, toiset on ollu tosi nihkeitä, toiset on antanu ymmärtää että on kiinnostuneita mutta sitten on matto vedetty jalkojen alta. Radio rockin kanssa kävi just näin. Ihan niinku semmosen baarissa alkaneen flirtin jälkeen ois päässy saatille ja sitten kilometrien kävelyn jälkeen ovi vedetään nenän edestä kiinni rappukäytävässä. Sellanen tuntuu tietysti aina masentavalta, mut toisaalta jokainen onnistuminen ruokkii yrittämään lisää..
Lopulta saatiin loistava radiokanva Basso Radio mukaan tähän meidän touhuun. Matkalta tehdäänkin puhelinhaastatteluja sinne. Ja paikan päälläkin pääästään käymään ennen ku lähdetään.
Treeniä tässä olis voinu vähän enemmän tehdä mutta nyt on turha sellaisesta haikailla. Fiilis on tosi hyvä. Kaikki kannustuksen sanat mitkä on tullu ni työntää eteen päin ja antaa uskoo siihen touhuun. Kaikki epäuskoiset päänaukomiset ja kyyniset selitykset siitä miten pitkä se matka on, antaa vaan lisää energia ja saa ajattelemaan että perkele mie näytän että se on mahdollista ja että sen voi tehdä tällane tavan urpokin. Ja eihän tässä mitään ennätyksiä olla tekemässäkään, kunhan matkustetaan.
Ihmiset on varmaa kattonu minuu koko viikonlopun ku niinku mie oisin joku vajaaälyinen. On ollu vaa mahdoton peitellä sellasta tyytyväisyyttä ja hyvää oloo mitä tuo homman aikaansaaminen on aiheuttanu. Siksi miulla onkin ollu typerä virne naamalla kokoajan missä ikinä oon mennykkään. Mahassa sellane fiilis et perhosien sijaan siellä liihottaa vaan jotain mahottoman kokosia lepakoita.
Joonas Ruotsalainen
22.8.2011
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti