Espanjan poikkileikkaus

Le 6 ravintolan omistajat ja Joonas

    Melko vähän on virrannut vettä Riu Corbi joessa siitä, kun viimeeksi päivitimme blogia Perpignanista. Meidänhän oli tarkoitus lähteä kyseisestä kaupungista rasvatun salamin lailla nopeasti ja livakasti Pyreneitä ylittämään. Aamulla huomasimme kuitenkin, että kaikkien järjesteltävien asioiden hoitaminen olisi liian tuskallista pyörien kanssa, joten päätimme lepuuttaa vielä toisen päivän mukavassa espanjalaista tunnelmaa huokuvassa ranskalaiskaupungissa ja hoitaa asiat jalkapelissä.
     Mieleenpainuvin tapaus Perpignanissa on ehkä koko universumin, ellei jopa koko Ranskan kovin hanu, Le 6 ravintolan omistaja, jonka nimeä emme lähtöhötäkässä tajunneet kysyä Kelpo mies, jonka komeat handlebar viikset häviävät ainoastaan Lemmy Kilmisterin omistamille reisiharjoille. Mies oli ystävällinen kuin mikä ja ravintolaa hallinoidessaan saattoi puikata silloin tällöin naapurikauppaan leipäostoksille, ohikulkijoiden kanssa jutustelemaan, tai mille tahansa sekalaiselle tarpeelliseksi katsomalleen asialle. Hän neuvoi meille kaupungin parhaita paikkoja, täytti vesipullot lähtiessämme ja tarjoili ilmaiset kahvit kaupan päälle.

Komeaa maisemaa pyreneiltä

     Pyreneden ylitys onnistui meiltä odotuksiemme vastaisesti leikiten. Reitillemme ei osunut hieman yli 700m korkeampia nousuja, ja Pyreneet olikin ylitetty parissa päivässä. Olimme varautuneet suurella määrällä ruokaa ja muita tarvikkeita, jos joutuisimme olemaan eristyksissä pitkään normaalista sivilisaatiosta, mutta tällainen skenaario ei peloistamme huolimatta päässyt toteutumaan. Ajattelimme että pahimmat nousut olisivat olleet tässä ja meille koittaisi kissan päivät Barcelonan jälkeen... Näin ei kuitenkaan käynyt.

Francisco ja Mircha kinkkubaarissa

   Pienissä päissämme pohdimme, että Barcelonaan ajaminen olisi todella ärsyttävää, joten jäimme lähijuna etäisyydelle Granollersiin huokeaan hotelliin kolmeksi yöksi. Granollersissa tapasimme mielenkiintoisen kaksikon, Mircha nimisen Romanialaissyntyisen miehen, sekä Kanadalaisespanjalaisen Franciscon. Näiden herrasmiesten kanssa istuimme lauantai-iltaa, söimme, joimme ja viihdyimme. Mircha kertoi mielenkiintoisen tarinan lainelaudalla suorittamastaan paosta Ciaucescun Romaniasta 80-luvulla, epäilyksettä eräs elämämämme uskomattomista ja hienoimmista tarinoista. Barcelonaan teimme iskun sunnuntaina, joka tottakai oli hieman väärä ilta mennä paikalle, mutta ajattelimme, että ei olisi väliä sillä ketä muita siellä olisi, kunhan itse olisimme paikalla. Aamulla takaisin hotelille haahuillssamme päätimme ottaa varaslähdön lepuuttamisessa ja nukuimme pysäkin jos toisenkin ohi. Väsynyt matkamies kuitenkin löytää hotellille niin kuin porsas kotiin roudan ollessa kuljettajana. Seuraava päivä meni aivan harakoille, ja syöminenkin pääsi hieman unohtumaan.

Yksi Barcelonan matkamme nähtävyyksistä oli
erotiikkamuseo

    Toisen päivän krapula ja edellisillan laiskuus ruokailussa teki seuraavasta päivästä ehkä matkamme tuskaisimman tähän asti. Etenimme runsaat 60 kilometriä ja paineet alkoivat kasautua koska olimme varanneet lentoliput Suomeen ja aikataulumme oli melko tiukka. Kaksi viikkoa ja reilut 1300 kilometriä Espanjan vuoristoisessa maastossa vaikutti tuon päivän jälkeen haaveilta. Pyörä kuitenkin alkoi kulkea seuraavina päivinä mukavammin ja etenimme hyvää vauhtia kohti päämääräämme. Yöpymisessä aloimme lipsua sissitoiminnasta ja lämimme telttamme pystyyn missä sattui. Eräänä aamuna heräsimme savun hajuun, kun telttamme oli oliivipuu pellolla. Läheisten puiden alla oli aloitettu lehtien poltto, jotta puut saisivat käytettyä kaikki kuivan maaperän ravintoaineet hyödyksi. Seuraavana aamuna nukkuessamme appelsiinipuukentällä, heräsimme haulikon laukauksiin, kun vapaapäivänään appelisiinin poimijat kampesivat metsästämään puiden katveessa asustelevia jäniksiä. Tuomas tapasikin erään haulikkomiehen aamuvirtsareissullaan, mies vain hyssytteli Tuomasta, jotta läheinen Väiski ei pääsisi karkuun. Seuraavana aamuna heräsimme paikallisen leatherfacen aloittaessa päiväntyönsä, telttamme holleilla jonkin asteiset moottorisahasankarit aloittivat puuhommansa, ja me omat aamurutiinimme.
    Pinosa nimisessä pikkukaupungissa yövyimme hostellissa. Pääsimme pesemään viikon aikana kerääntyneen saastan kehoistamme ja nukkumaan puhtaisiin lakanoihin. Hostellissa asioiminen oli hieman hankalaa, sillä vain yksi ihminen puhui englantia ja hänkin melko huonoa sellaista. Tämä henkilö oli vastuussa hostellin yhteydessä toimivan kaupan leipätiskin toiminnasta, sekä huoneiden siivoamisesta. Toinen henkilö, joka ei tajunnut sanaakaan  englantia oli vastuussa kassasta ja hostelliin kirjautumisesta. Sitten tämä englantia osaava henkilö sukkuloi puhumassa meille englantia ja selittämässä kassalle mistä on kysymys, sekä antamassa leipää sitä ahnaasti odottaville ihmisille. Nämä ihmiset maksoivat leipänsä kassalle jossa kielirajoitteinen neitokainen kuunteli englantia puhuvaa  henkilöä, soitti paikan omistajalle ja hoiti kassaa, samalla selittäen meille ettei ymmärrä mitään mitä puhumme. Me katselimme hölmönä ja odotimme että josko saisimme huoneen vaiko emme. Lopulta saimme huoneen ja pääsimme huoltamaan itseämme ja pesemään vaatteitamme.

Myöhäisillan suihkuhetki

     Espanja on ollut maisemaltaan aavikkomaista ja vuoristoista, rujosti kaunista. Olemme ohittaneet mielenkiintoisia paikkoja, mutta (ehkä jopa voisi sanoa) koti-ikävämme vuoksi asettamamme aikataulun johdosta, emme ole juurikaan  kerenneet pysähdellä nauttimaan aurinkorantojen ja komeiden kaupunkien antimista. Almerian jälkeen käytännöllisesti katsoen ajamme läpi turistikohteiden Gibraltarille asti. Tässä on se hyvä puoli, että olemme voineet käydä uimassa meressä ja peseytyä rantojen suihkuissa. Huono puoli on se, että hintataso tällä alueella on huomattavasti muuta Andalusiaa korkeampi. Eilen illalla päätimme käydä ravintola-illallisella ja sitä ennen keräsimme paikallisten "ihailevia" katseita pienellä suihkutuokiollamme. Illallinen oli makoisa ja huurteiset oluet nostivat matkamiehen mielialan korkealle. Kun mahat olivat täynnä leiriytyminen kiinnosti meitä kuin korput hampaatonta mummoa. Räväytimmekin teltan pystyyn erään tehtaan takapihalle ja nukuimme tyytyväisinä pitkään koska aamusta satoi kaatamalla.
  Nyt olemme iskuetäisyydellä Malagaan, pidämme sadetta agressiivisen vanhan miehen ravintolassa ja kirjoitamme tätä blogia. Matkaa on jäljellä noin 274k, joten reissu on lopuillaan, mutta päivitellään jahka keritään.

Maisemaa välimeren rannalta

Tomaatti viljelmää etelä-espanjassa

Joonas ja Tuomas

Kohti Ranskan maata ja sen yli!

Tuomas ranskattarien katseiden kiintopisteenä

       Mukavasta lemmenpesämäisestä huoneesta oli vaikea lähteä, mutta kunnon aamiaisen jälkeen raavimme tavaramme kasaan ja häippäsimme. Rustista tarkoituksemme oli syyhkäistä Ranskan sydänmaille. Olimme poukkoilleet Luxemburgin jälkeen Saksan ja Ranskan rajan molemmilla puolilla, mutta nyt menisimme syvälle sisään ja paluuta ei enää olisi. Tuomakselle tämä oli myrkkyä, koska hänelle Ranska, ranskankieli ja ranskalaiset olivat sanalla sanoen hanurista. Olimme ajaneet Reinin vartta parikymmentä kilometriä, kun se alkoi. Tuomas huomasi renkaansa olevan aivan tyhjä. Reikähän sieltä löydettiin, sisuskumi vaihtoon ja matka jatkui. Ensimmäinen iso kaupunki johon törmäisimme oli Mulhouse ja sen pahamaineiset slummit. Ohitimme kaupungin parin yönmustan ranskalais yksilön antamien neuvojen avulla. Luotien väistely ja palavien autojen katku jäi tällä kertaa kokematta.

Pullo viiniä ja patonki ni polvi paranee

         Seurailimme Doubs-joen vartta koilis-lounas suunnassa. Joen varressa oli tähän astisen reissumme kauneimpia maisemia. Pääsimme myös ajamaan pelkissä henkselihousuissa, paahtavan kuuman auringon paisteen meitä käristäessä. Tästä hyvästä saimme hartaan katolisilta kelporanskalaisilta muutaman pitkän tuijotuksen,  muutaman hyväksyvän hymähdyksen ja ehkä jopa joitakin hekumallisia ahnaita viipyileviä katseita. Reittimme kulki Montbeliardin läpi L'Isle-s-le-Doubsiin, jossa jouduimme Joonaksen voimistuvien polvikipujen johdosta huilaamaan yhden iltapäivän ja yön. Apteekista koitimme löytää itsestään kylmenevää jääpussia, mutta se oli tässä maassa liikaa vaadittu ja jouduimme turvautumaan paikallisten suosimaan keinoon. Pari pulloa punaviiniä, patonki tuorejuustolla ja hieman olutta tekivät ihmeitä polvele ja mielialalle, joten joenvarteen pystyttämässämme teltassa hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme taas reippaina liikkeelle.

Lerelaisvelon mies ja kaksi muuta urosta.

   Ranskalaisen voimaillallisen jälkeen olimmekin niin kovassa terässä, että pyyhkäisimme seuraavana päivänä ohi Besanconin, jossa viivyimme kuitenkin sen verran, että vaihdoimme Tuomakselle jälleen uuden sisuskumin, renkaan puhjettua tunnelin synkissä uumenissa tuntemattoman esineen vaikutuksesta. Löysimme kaupungin laitamilta myös loistavan Lerelaisvelo nimisen pyöräkaupan/vuokraamon/korjaamon/kahvilan, jossa saimme uuteen renkaaseen hieman paremmat paineet kuin omalla käsipumpullamme. Kyseistä liikettä piti kaksi herrasmiestä, joilla tuntui olevan rutkasti aikaa matkalaisten ja paikallisten kanssa turinointiin työnteon lomassa. Saimme myös kunnian olla ensimmäiset suomalaiset, jotka pääsivät kirjoittamaan paikan vieraskirjaan ja tulivat ikuistetuksi heidän kuvagalleriaansa. Tästä jatkoimme vielä parisen kymmentä kilometriä St Vit nimiseen kylään, jossa nälkä ajoi meidät mukavasti kutsuvaan pizzeriaan illan jo pimetessä ja kylmetessä. Pizzat olivat suolaisia ja rasvaisia, eli todella herkullisisa ja Joonas oli hyvin tyytyväinen herkulliseen suklaa fondantiinsa. Ainut huono puoli tässä käynnissä oli se, että into lähteä pimeään ja yhä viilenevään yöhön etsimään sopivaa telttapaikkaa oli nyt hyvin alhainen. Muuta mahdollisuutta meillä ei kuitenkaan nähdäksemme ollut ja sopiva, tai ainakin kelvollinen, paikka löytyikin melko pian metsätien varresta. Paikka oli muuten mainio, mutta syrjäisestä sijainnista huolimatta untamme häiritsi mystinen kirjoituskoneen naputus. Epäilimme että asialla olisi kengänsiirtelijän kaukainen serkku, eli vaihteen vaihtelija, mutta pyörät vaikuttivat aamulla kuitenkin koskemattomilta. Ehkä kyseessä oli siis jonkinlainen haamukirjoittaja.
            Hotellitouhotuksesta huolimatta Dole oli hieno kaupnki ja peseydyttyämme lähdimme etsimään josko löytäisimme jostain kelvollista ruokaa. Löysimmekin mukavan terassiravintolan, jota punakka ja pönäkkä rouva tomerasti emännöi. Joonas söi loistavan Mont Dor juusto fonduen ja Tuomas Cocceilletten, tai vastaavan nimisen, kuohkean leivän päälle rakennetun Gratinoidun hyvyden. Tämän jälkeen käkäilimme kaupungilla. Joonaksen varvas oli tulehtunut ja siihen saimme hoitoa paikalliselta yksityiseltä lääkäriltä. Hyräilevä leppoisa mies näpelöi varvasta ja antoi tarvittavat hoitovälineet ja laskutti vaivaiset 23e palveluksistaan. Seuraavana aamuna kävimme Cycle Avenue nimisessä pyräkaupassa säädättämässä Joonaksen jarrut ja ostamassa työkalun, jolla korjata katkenneet ketjut, mikäli sellainen tilanne eteen vielä tulisi. Dolesta lähdimme suuntamaan suoraan etelään. Jouduimme jättämään jokivarret, joten suunnistimme pikkukylästä pikkukylään. Onneksi karttamme tässä kohtaa oli tarpeeksi tarkka, muuten olisimme olleet hukassa pienillä teillä. Lyonissa yhytimme Rhonen, joen jonka vartta alkuperäisissä suunnitelmissamme seuraisimme Marseilleen asti.
         

Tuomas kuvaa kahdella kameralla arvoistaan maisemaa

  Nyt oli epävarmaa, että seuraisimmeko ollenkaan. Lyonissa tarkka karttamme vaihtui mittakaavaltaan suurempaan ja näimme joen varressa pelkästään suuria teitä. Tien varressa nukutun yön jälkeen saavuimme Vienne nimiseen kaupunkiin. Cafe au laitien ja oluiden jälkeen kävimme kysymässä infopisteestä neuvoa siitä, voisimmeko edetä Rhonen vartta pyörillä, sillä molemmilla puolilla Rhonea mäet nousevat nopeasti ja eteneminen hidastuisi roimasti, mikäli joutuisimme näille kukkuloille kipuamaan. Infon ihmiset osasivat hyvää englantia, ei vähiten viehkon Virolaisneidon avustuksen vuoksi. Infosta ystävällinen ranskalaisnainen ohjasti meidät "pyöräreitin" alkuun. Lähdimme jatkamaan matkaa pyöräreittiä pitkin hetken aikaa.Tien päätyttyä jatkoimme suurempaa tietä. Ranskalaispyöräilijä, jota ensin luulimme hollantilaiseksi, ajoi vierellemme ja kertoi, että pyörätie alkaisi tuota pikaa ja se veisi meidät Valenceen asti. Tiedosta iloisina lähdimme paahtamaan eteenpäin. 20km ennen Valencea pysähdyimme viettämään yön Rhonen varteen. Chorizopastan(todella herkullista) syömisen jälkeen makuupussitimme itsemme ja kävimme nukkumaan. Yöllä meidät yllätti melkoinen myrskytuuli ja kiittelimme uudenkarheaa Vaude(TM) telttaamme, joka kesti kovimmatkin tuulet suojaten meitä piiskaavalta sateelta. Aamulla saavuimme Valenceen ja pidämme tässä taas taukoa. Juomme viiniä, kuuntelemme ikivihreitä suomalaisia, Joonas syö Dijonsipsejä ja Tuomas paikallisia maissikakkaroita, kirjoitamme blogia sekä nautimme kotiinpäin kääntyvän junan ravintolavaunun tarjoiluista.

Doubsin varresta maisemaa

Kolme sisuskumia myöhemmin edellisestä päivityksestä

Tämä blogin päivityssysteemi on sen verran perseestä, että nyt tuo muotoilu on ihan hanurista ja me tietokone velhot emme sitä pysty korjaamaan, joten joudutte tyytymään tuollaiseen huonoon ulkoasuun.

Olemme pahoillamme lukukokemuksen suuresta heikentymisestä.

Olemme myös pahoillamme oman tilamme heikentymisestä

Pahoillamme olemme myös tiibetiläisten tilanteesta, viinin korkeasta hinnasta, murisemisesta sekä jalkojen kovettumista.

Mösjööt Ruotsalainen ja Pajunen

   

Lux, helppoa kuin mikä... tai ei välttämättä.

Lasse ja Joonas  kuvauksellisina 

       Lassen (isäntämme) selkeistä ohjeista huolimatta olimme eksyneet (taas) suuren kaupungin keskustassa. Yksi äänne väärin kadun nimeä sanottaessa ohjasi meidät väärälle puolelle Luxemburgia. No aikamme harhailtuamme oikea talo löytyi ja tutut kasvot katselivat meitä aukeavan autotallin oven takaa. Viimeiset sadat metrit oli suunnistettu ruoan tuoksun perusteella. Lasagne maistui metsäsapuskojen jälkeen hyvällä ruokahalulla. Viiniäkin isäntäväki meille tarjosi ja ketä me muka olemme sellaisista tarjouksista kieltäytymään... Emme ketään. Ardennien raskaiden ylämäkien väsyttäminä olimme pian kuitenkin valmiita painumaan pehkuihin.

Luxemburgilais miehet arkiasuissaan

       Seuraavana aamuna saimme herkkuja. Kuukauden aikana oli kerennyt tulla ikävä rukiisempaa leipää kuin se mitä muulla Euroopalla on tarjota. Aamiaisella saimmekin kaurapuuroa sekä reissumies ruisleipää. Nämä erinomaiset tuotteet oli hankittu Scandinavia kaupasta, jossa myytiin kaikenlaisia skandinaavien kaipaamia perus elintarvikkeita, kuten supersalmiakkia, ruisleipää, kaurapuuroa ja sinistä lenkkiä. Aamiaisen jälkeen olimme paremmassa tikissä kuin viikkoihin. Siispä edessä oli kaupunkikierros. Tutkailimme kaupungin hienoimmat turisti valokuvaus paikat. Näitä oli lukuisia ja Luxemburg sijaitseekin huikealla paikalla. Vanhat linnakkeiden rauniot ja laaksomaiset maan muodot antavat miljöölle omaleimaisen ja arvokkaan ulkoasun.  Paikka on ennen ollut kokonaan linnoitettu ja on helppo uskoa, että se kuka on hallinnut Luxemburgia on ollut aika vahvoilla...

     Perinteisin turistikierroksen ja Scan-Shop vierailun jälkeen oli aika siirtyä hieman erilaisen kulttuurin pariin. Ilta alkoi osallistumalla paikallisen Suomi-seuran (FinLux) järjestämälle tutustumisretkelle paikallisen Bofferding- panimon tuotantotiloihin. Vierailu koostui parista esittelyvideosta, kierroksesta panimossa sekä tietysti asiaan kuuluvasta maistelutilaisuudesta. Kaukana oli se romantisoitu kuvitelma munkeista mittailemassa raaka-aineita ja lämpötiloja tarkkaan käsityönä. Nykyaikainen panimo pystyi tuottamaan tuhansia litroja olutta tunnissa muutaman miehen voimin, joten näimme lähinnä liukuhihnoja ja suuria rosterisia käymisastioita. Maistelu onnistui kuitenkin odotusten mukaisesti. Tästä jatkoimme isäntäparimme ystävällisellä opastuksella olutkulttuuriin perehtyvää iltaamme vielä Luxemburgin yöelämän keskukseen, jossa baareja ja yökerhoja sekä iloisia ihmisiä riitti aina aamun pikkutunneille saakka.
    Sunnuntaina olikin sitten ohjelmassa pääasiallisesti lepoa ja tulevien päivien reittisuunnitelman laatimista. Ilalla katsoimme vielä mainion Inception nimisen elokuvan ja kävimme nukkumaan, joten maanantai aamuna oli taas hyvä lähteä levänneenä suunnistamaan ulos kaupungista ja kohti Europa-Park huvipuistoa, jota meille kehuttiin niin paljon, että päätimme ottaa asiasta selvää. Lasse tulosti meille ystävällisesti karttoja sekä ohjeita kaupungista poistumiseen, joten selvisimme hieman pienemmällä sähläämisellä kuin yleensä.

Avulias puutyömies

    Yleensä suurimpia ongelmia meille ovat poistumiset suurista kaupungeista. Joskus on menty pelkällä kompassisuunnalla, koska ei ole ollut tietoa siitä mikä tie johtaa haluamaamme kohteeseen. Tällä kertaa kuitenkin ongelmat alkoivat vasta kaupungista päästyämme ja näin suuria probleemia emme olleet tähän asti kokeneet. Tuomas ajoi bussipysäkin tolppaa päin oheisen sarjakuvan mallin mukaisesti. No, mies oli hieman solmussa, mutta pyörän etuvanne oli täysin ajokelvottomassa kunnossa . Pienen tuumailun ja puhaltelun jälkeen oli ryhdyttävä etsimään keinoa siirtyä suurempaan kaupunkiin, josta voisi löytyä joku pyöräkauppa. Joonas löysikin yllättävän hyvin englantia puhuvan saksalaismiehen pysäkkiä lähellä olleelta pihalta halkojen teko hommista. Tämä tarjosi auliisti Tuomakselle ja ruhjoutuneelle pyörälle kyydin seuraavaan kaupunkiin, sillä aikaa kun Joonas ajoi sinne. Metlach nimisestä kaupungista emme kuitenkaan löytäneet sopivaa vannetta ja uuden vanteen etsiminen jatkuikin vasta seuraavana päivänä Saarbruckenissä. Siirtyminen tapahtui junalla ja tämä periaatteidemme vastainen myönnytys oli kova pala polkemaan tottuneille pyöräsankareille.

Tuomas maksaa huoltotoimenpiteistä vanhalle jarrulle

    Hetken etsinnän jälkeen löytyi sopiva vanne Radsport Mann nimisestä pyöräkaupasta. Täällä pelkästään saksaa puhunut vanha polkupyöräkonkari haukkui alkuperäisen vannevalintamme täysin ja sanoi että "shimanoo sen olla pitää". Ukko sääti myös ajopelin jarruja ja vaihteita, ja väitti, että "Nyt se kulkee kuin unelma". Pyöräin huollon jälkeen oli vuorossa ajurien huolto. Löysimmekin kulman takaa erinomaisen dönerpaikan josta kebab ja limu irtosi 5 euron huokeaan hintaan. Pöperöinnin jälkeen oli hankittava uusi teltta meidän kehnon laavumme tilalle. Sellainen löytyikin melko halvalla paikallisesta Trekking kaupasta.  Saarbruckenistä ajelimme siviilivehkeet päällä pois ja yövyimme pellon reunassa.
    Yhden teltassa vietetyn yön jälkeen lähdimme kohti Strassburgia. Eksyimme Phalsburgissa hieman reitiltämme pieneen kylään, josta ajattelimme lähteä pois pientä erittäin jyrkkää kinttupolkua pitkin. Erittäin ystävällinen ranskalaismies kuitenkin osoitti meille huippureitin Luetzenburg nimisen joenvarsikaupungin kautta. Mies ajeli maasturillaan edellä ja me seurasimme tyytyväisenä. Tästä viehkosta pikku kylästä ajoimme  kanaalin vartta pitkin suoraan Strassburgiin. Strassburgissa olimme taas hukassa ja taas eräs ystävällinen pyöräilypäällikkö opasti meidät oikean kanaalin varteen, jota voisimme lähteä seuraamaan ulos kaupungista oikeaan suuntaan. Jonkun matkaa ajeltuamme käännyimme hieman syrjempään yöpyäksemme. Pimeän tuloa odotellessamme söimme huippumätöt joenvarressa. Sillä aikaa kun Joonas valmisti ruokaa niin Tuomas kävi hakemassa hyvyyksiä kaupasta, niitä mäyrysimme ahnaasti upouudessa teltassamme.
     Kanaalien varsia on todella hyvä ajaa. Kilometrejä tulee melkein kuin itsestään ja maisematkin ovat melko mukavia. Näitä kanaaleja risteilee todella paljon Ranskan ja Saksan rajan tuntumassa. Yleensä kanaalin varrella kulkee asfaltoitu tie, joita olemme ajaneet hyvillä mielin. EuropaPark oli seuraava määränpäämme ja lyhyen päivän poljettuamme saavuimmekin Rust nimiseen kaupunkiin, jossa edellämainuttu, euroopan toiseksi suurin huvipuisto sijaitsee. Täältä saimme erittäin huokean tarjouksen yösijasta eräältä venäläiseltä naiselta. Näytimme kai taas hieman eksyneiltä kun tämä nainen saapui paikalle ja ilmoitti, että hänellä olisi meille sopiva yöpaikka. Yllätykseksemme pelkäksi huoneeksi luulemamme majoitus osoittautuikin huoneistoksi, jossa oli kylpyhuone, eteinen, keittiö, ja makuuhuone.  Luksushuoneistosta pulitimme vaivaiset 45 euroa/yö.

Europaparkissa kuumana päivänä saa myös viilennystä.

     Kun olimme saaneet pestyä pahimman ryöttäisyyden itsestämme pois, lähdimme huvittelemaan Europaparkiin. Lippu maksoi 36e ja se oikeutti kaikkiin laitteisiin.  Ajattelimme että aloitetaan pahimmasta ja kampesimme itsemme Silverstariin, koko euroopan suurimpaan vuoristorataan joka 73m korkeudesta syöksyy alas 130km tuntinopeutta. Pieni lusikka ei riittänyt kaaviloimaan sitä kakan määrää pois housuistamme, joka sinne tuon syöksyn alkaessa livahti. Kyytii oli mahtavaa ja tunne laitteesta pois päästyämme oli euforinen. Taarpeeksi suuren lusikan löydettyämme kiertelimme myös muissa laitteissa, mutta mikään ei enää vetänyt vertoja hopeatähdelle.  Puistossa oli panostettu muutamaan vetonaulaan ja loput laitteet olivat hieman täytteenä. Ajankohta käynnillemme oli hyvä koska sesonki oli jo ohi, näin ollen jonojen pituudet kestivät inhimillisinä.
Täältä jatkamme taas Ranskaan ja kohta edessä jo kummitteleekin pelon sekaisella kunnioituksella odottamamme Pyreneiden ylitys.
Kaatumistilasto 3-1 Joonakselle

Tässä sarjakuva Tuomaksen onnettomuudesta a'la Joonas

Joonas ja Tuomas